OMPPUPUUN AIKA

Surun sanoitusta.

Näin otsikoin kirjoitukseni 15 vuotta sitten somimmoilleen näihin aikoihin.

Noihinkaan aikoihin ei elämästä käänteitä puuttunut. Ei hyvässä eikä pahassa.

Käsissäni oli Helen Jaegerin kirja, joka käsitteli menetystä ja surutyötä sekä siihen liittyviä tunteita, kuten haavoittuvuutta, armoa, heikkoutta ja vihaa.

Kirja toi raikkaan ja armollisen näkökulman tilanteessa, jossa mielessäni mylläsin elämäni käänteitä ja niiden herättämiä muistoja tunteineen.

Jälkikäteen menetys ja surutyö avautuu uudesta näkökulmasta: Irtipäästäminen on tarpeen, jotta voi tarttua uuteen, eteen tulevaan.

Pikkuisen vajaa 15 vuotta eteen päin tuosta hetkestä elämäni mullistuu, ei vaiheittain vaan äkkirytinällä, kirjaimellisesti silmänräpäyksessä, ja käynnistyy muutosten ketju, jossa elämääni kauempaa seuranneiden ja jopa läheisten on ollut vaikea pysyä mukana: Aviostatukseni muuttui vaimosta leskeksi, olen tyhjentänyt kahta kuolinpesää, asettunut taloksi (minulle) uuteen lokaatioon kahdesti, elämääni on astunut “yllärirakkaus”, työpaikkani ja ammattini on vaihtunut ja isäni siirtynyt asteittain omasta asunnosta palveluasumiseen ja saattohoitoon. Tämä kaikki limittäin ja lomittain.

Jossain vaiheessa meidän on vain päästettävä irti. Kuljemme kuin vieraan maan halki ja jonain päivänä saavutamme tämän suruksi kutsutun maan rajat. Kulkumme on ollut sankarillista ja se on vaatinut viimeisimmänkin rohkeutemme ja uskomme rippeet.

Saavutamme surumme rajamaat, koska meitä rakastava ja ilostamme iloitseva Jumala on asettanut rajan. Entä nyt? Meitä kutsutaan jatkamaan matkaamme. — Minulle  kehoitus päästää irti merkitsi astumista maahan, jonka nimi oli nauru. (Jaeger, 2005, 101-102)

Joskus menetyksen jälkeisen korpimaaston läpi rämpiminen tuntuu ikuisuudelta; joskus maasto yllättää raskaudellaan, vaikka eteneminen sivullisesta tuntuisi liiankin ripeältä.

Tässä neuvon sananen sinulle, joka kohtaat menetyksen kohdanneen. Toisen menetystä ei voi suoraan mitata oman elämän mittapuulla. Toisen voi musertua lemmikin menetettyään, toiselle ystävyyssuhteen päättyminen on kuin pieni kuolema. Joku ponnahtaa pian pystyyn tapahtuneen jälkeen, toisella ottaa enemmän aikaa ottaa ensimmäistäkään haparoivaa yritystä nousta. Niin tai näin, menetyksen kohdannut kannattaa kohdata tämän lähtökohdista käsin hänen tahtiaan kunnioittaen.

Minulle tapahtuneet ovat työstyneet sanojen ja kuvien kautta niin kauan kuin muistan. – Ehkäpä juuri siksi artikkelin kuvaksi työstyi vanha kirjoituskone. Sinällään rankoilta tuntuvista kokemuksista on monen monta kertaa versonut jotain kaunista, herkkää ja puhuttelevaakin.