… paitsi jos…
“En millään jaksaisi rakentaa enää uutta”, huusin suorastaan tuskaisena lokakuiseen yöhön. Mieheni oli menehtynyt äkillisesti viikkoa aikaisemmin. Tulevaisuus ja sen väistämättä mukanaan tuomat muutokset pelottivat.
Samaan aikaan toisella puolella Suomea elämän eteen tuomiin tilanteisiin turhautunut mies toteaa sukulaiselleen: “Nämä pesän rakentamiset oli nyt tässä, paitsi jos…”
Tuntuu, että nämä tuskastumiset on kuultu Ylhäällä. Nimittäin me kaksi rakentamiseen työliintynyttä olemme muuttaneet taloja ja tavaroita kolmessa maakunnassa ja rakentaneet ensin “pikkupesän” ja sitten – ikään kuin harjoiteltuamme tuon ensimmäisen kanssa – toisen pesän reilun puolen vuoden sisällä. Ikään kuin Taivaan taholta tilanteessa olisi mukana hymyä ja huumoria, että kyllä te kaksi sittenkin rakennatte.
Aina on omenapuun aika
Takana meillä molemmilla on elämän mukanaan tuomia takaiskuja, menetyksiäkin. Osa seurausta omista valinnoista, osa tullut ilman suoranaista meidän myötävaikutusta.
Kun tämä “pesä numero kaksi”” tupsahti eteemme, hämmästelin sitä, että siinä oli monta asiaa ja yksityiskohtaa, jotka olin elämän koukeroissa ainakin kertaalleen tehnyt ja toisissa koukeroissa menettänyt – kuten vaikkapa omenapuut. Niitä kaksi noin kaksikymmenvuoitasta kasvaa komeasti puutarhassa ja kaksi taimea odottaa talvisuojassaa kevättä ja istuttamista kuin sanoen: Aina on omenapuun aika.
.
LilyAnna ja LillaVilla
Helmikuisena iltana melkein päivälleen vuosi sitten kävelin väen tungoksessa kohti jääkiekkoareenaa. Tunsin takin taskussa kännykän värisevän. Tuntematon numero? Jokin lehtimyyjä kenties? Päätin kuitenkin vastata puheluun.
Asianajaja?
Vähin erin tilanne hahmottui. Olin perimässä serkkujeni kanssa sukulaiseni pientilaa.
Asiaa kypsyteltyäni päädyin siihen, että asetun taloon asumaan. Maata viljelevät sukulaiseni saavat tilasta metsän ja muut serkut saavat pikkuisen tasinkoa. Näin päädyin lapsuuteni “happy placeen”, onnelliseen tilaan/paikkaan.
Aitasta ja vintiltä löytyi pari kirstua ja muutama matkalaukku, joissa oli valokuvia, kuitteja ja käsitöitä. Niistä kutoutui osa sukuni tarinaa, kertomusta, joka oli kulkenut hiljaisena juonteena mukana vaikka siitä ei kovin paljon puhuttu.
Anna (mummini) ja Anna Hilja (alle kymmenvuotiaana menehtynyt tätini) toistui kertomuksessa. Pieniä ihmisiä molemmat. Toinen kooltaan, toinen iältään. – Siitä kehkeytyi paikalle nimi. Pieni talo keskellä metsää. Lilla Villa (pieni huvila) LilyAnna (voi ajatella kaksoismerkitystä pieni tai lilja… ja tietenkin Anna). Nimenä kuulosti kauniilta. Lilja – puhtauden vertauskuva. – Ja Anna, joka nimenä viittaa kristilliseltä sisällöltään armoon. Siitä nimi paikalle ja “taiteilijanimi” itselle.
Uutta ja vanhaa
Tätini tavaroista ja erityisesti matkalaukusta löytyi vanhoja aarteita, kuten taiten tehtyjä käsitöitä ja ohjeita niiden tekemiseeen. Samoin “toisen pesän” rakennuksista esineitä kuin kerraten (ainakin) satavuotisen tilan historiaa. Kaikki tämä kutoutuu nykyisyyteen näissä molemmissa “Villoissa”.
Samalla tavoin tässä blogissa heräävät henkiin aiempien blogieni teemat täydentyen (digitaalisella) taiteella.
OMPPUPUUN AIKA 